Kirjoita Kirja!

Joo! Miepä kirjoitan. Pieni hetki... Eiku, hetkinen! Tuleeko siihen pilkku?

Niinpä. Ajatus kirjan kirjoittamisesta kiehtoo yhä useampaa. Ja yhä useampi ei osaa ilmaista itseään kirjallisesti edes somessa. Huono yhtälö. Silti. Joku niitä kirjoja haluaa lukea joten pakko niitä jonkun on kirjoittaakin! Multa ainakin on pyydetty jo useampaa!

Mie oon aina ollu huono lukemaan. Oon käsillä tekijä. No, kirjathan kirjoitetaan käsin. Nykyään toki tietokoneen avustuksella mutta kuitenkin. Sormet soutaa ja sanat soljuu...

En ole koskaan kirjoittanut kirjaa joten mulla ei oo hajuakaan miten se tapahtuu? Oikeastaan kaikki, mitä elämässäni olen tehnyt, on sellaista mitä en ole koskaan tehnyt ennen sitä ensimmäistä kertaa. Ja hyvä on tullut! En siis ole kauheen huolissani. Halu. Se on tärkein. Halu. Siis se oikea halu. Kun haluat jotain, se jokin on oikeastaan jo olemassa mutta ei vain ole tullut vielä esiin. Niinku Kirsi minussa. Halusin. En vain tiennyt mitä? Sitten Kirsi "ilmoitti" että "mie tuun nyt täältä". Loppu on historiaa. Ainakin omaa historiaani.

Mie siis kirjoitan kirjan. Ilmeisesti! Mitenkähän se alkais....

”Tyttöni mun”

Auts!

Terävä kivi pisti Lauria ikävästi polveen. Lauri konttasi ystävänsä Heikin hiekkaisella pihamaalla. Hänen suupielessään oli valkoista vaahtoa.

Lauri oli viisivuotias mutta osasi päristää suutaan pikkuautoleikissä vähintään yhtä hyvin kuin pari vuotta vanhempi ja enemmän kuin päätään pidempi Heikki. Ikä- ja kokoerostaan huolimatta pojat tulivat hyvin toimeen keskenään ja leikkivät usein yhdessä. Nytkin autotiet oli suunniteltu ja toteutettu hyvässä yhteisymmärryksessä ja autokilpailu oli kiihkeimmillään. Pikkuautoja pukattiin koukistetulla sormella eteenpäin vuorotellen. Jos auto suistui ulos radalta, piti palata takaisin edelliseen sijaintiin. Se oli sääntö. Yhdessä sovittu. Se, kumpi ensin pääsi maaliin asti, oli tietenkin voittaja. Kyse oli tekniikkalajista. Voimalla ei pärjännyt. Piti taktikoida ja olla sopivan rohkea. Sillä pärjäsi. Koskaan pojilla ei tullut pahaa mieltä riippumatta siitä kumpi voitti. Yhdessä oli kivaa. Se oli pääasia.

– Syömään! Heikin äidin ystävällinen mutta vaativa ääni keskeytti poikien touhut. Autot kerättiin kasaan ja pölyt pyyhittiin housunlahkeista. Heikin vanavedessä Lauri lähti myös kotiaan kohti. Kotonakin äiti jo varmaan odotteli. Isä ei ollut kotona. Oli paljon iltoja poissa kun teki kahta työtä elättääkseen perheensä. Päivätyössä oli tehtaassa ja illat soitti lavoilla. Tuli aina niin myöhään kotiin että Lauri oli jo nukkumassa. Aamulla taas lähti tehtaaseen ennen kuin Lauri heräsi.

Kun Lauri tuli Heikin pihalta soratielle, hän näki tytöt. Lähitalon kaksostytöt lykkäsivät nukenvaunuja tietä pitkin. Hameenhelmat heiluivat ja pitkissä tummissa hiuksissa oli letit ja niissä värikkäät nauhat. Lauri juoksi tuttujen tyttöjen luo.
 – Hei!
 – Hei Lauri, tuutko meille?
 – En nyt. Mää meen syömään.

Lauri jäi katselemaan kun tytöt jatkoivat kävelyään kotipihaansa kohti. Jokin tyttöjen olemuksessa kiinnosti Lauria erityisesti. Nättejä tummahiuksisia tyttöjä! Onko tuo nyt kumma? Vilkkaalta pojalta! Hän ei oikein osannut määritellä sitä, mutta jostain kumman syystä hän oli myös vähän kateellinen tytöille heidän hameistaan ja pitkistä hiuksistaan. Ajatus häipyi tuulen mukaan ja tottuneesti Lauri lähti oikaisemaan pihojen läpi omaa kotiaan kohti. Vilkaisu naapurin pihalle ettei isäntä nähnyt ja sitten aidasta kiinni ja hyppy yli. Juoksujalkaa pihan poikki kotipihalle ja sisälle.

---

To be continued....

Kirjoita itsesi ehjäksi

Mielenterveydestä puhuttaessa tulee usein esiin kirjoittaminen. Jos tympäisee tai on muuten hukassa ajatustensa kanssa, asioita voi selventää kirjoittamalla. Näin väitetään, ja mie kyllä käytän kirjoittamista yhtenä terapiamuotona. Itselleni. Kun olen luonteeltani vähän "tyrkky", blogin aloittaminen oli lähinnä luonteva jatke asialle (ote potilaskertomuksestani: "...itseltä vaativuudessa ja etenkin persoonan huomionhakuisuudessa löydöksiä, molempia käyttäytymistapoja itsessään tiedostaa").

Mie yritin kirjoittaa jo murrosiässä. Eihän siitä mitään tullu. Perfektionistilta. Kun käsi kirjoitti vasta ekaa lausetta, ajatus oli jo seuraavalla sivulla menossa! Lyijykynän terät vaan napsu poikki ku yritti pysyä perässä. Se sitte jäi. Se kirjoittelu. Ajatukset vaan jäi helisemään pääkoppaan niinku flipperipallo! Tekniikan kehittyessä tuli sitte kirjoituskoneet joilla pystyi jo korjaamaankin mutta siihen aikaan oli muuta puuhaa. Kirjoittaminen pääsi vauhtiin kunnolla vasta silloin kun "pää räjähti"! Kuvitelkaa mielessänne se kaikki pääkoppaani patoutunut teksti! Ja nyt oli jo tietokonekin käytössä. Ensin saattoi tuottaa raakatekstiä, tallentaa sen ja nukkua yön yli. Seuraavana päivänä pystyi sitten käymään tekstin uudestaan läpi ja järjestellä paikoin sekava ajatusvirta niin että siitä sai joku muukin selvän.

Kun Puuteri oli merkittävästi myötävaikuttamassa mullistaviin tapahtumiin elämässäni, se oli myös paikka, mihin purin ensimmäisen tekstiryöppyni yhdeksän vuotta sitten. Kirjoitin sinne niin paljon että olen edelleen kolmen eniten yksittäisiä kirjoituksia tai kommentteja lisänneen jäsenen joukossa vaikka en ole pariin vuoteen sinne juuri mitään laittanut. Vähän ryöpsähti. Kirjoitukset ovat pääsääntöisesti lyhyitä pohdintoja, kommentteja ja kyselyitä eri asioista. Joka tapauksessa se auttoi eteenpäin. Niinpä kirjoittaminen alkoi tuntua hyvältä. Olen oikeastaan siitä asti ajatellut että voisin joskus kirjoittaa enemmänkin. Pelkästään itselle kirjoittaminen, "pöytälaatikkoon", ei oikein ole minua. Minusta on mukavampi kirjoittaa niin että julkaisen tekstin jolloin se on kaikkien halukkaiden luettavissa. Siksi: Kolmas Elämä! -blogi.

Nykyään on netti täynnä keskusteluryhmiä ja somekanavia. Itsekin luen päivittäin Facebookia. Aika usein mie siellä jotain julkaisenkin. Se on vaan mun mielestä huono kanava pitkille teksteille. Siinäkin mielessä huono että sen näkevät vain fb-käyttäjät. Jos tuntuu, että omien tekstien julkaiseminen  heti on liian korkea kynnys, kokeile kirjoittamista aluksi vain itsellesi. Avaat tietokoneen, istut tuijottamaan tyhjää näyttöä, lasket kädet näppäimistölle, ja annat tulla! Siitä vaan. Ei mitään rajaa eikä miettimistä. Kun olet vähän aikaa harjoitellut, ajatukset vain valuvat sormenpäihin ja siitä tekstiksi. Äläkä välitä kirjoitusvirheistä tai lauserakenteista. Kyllä niitä ehtii parsimaan sitten jos sille oikeasti on tarvetta. Yleensä ei edes ole. Sopivasti polveilevaa "pulinaa" on ihan mukava lukeakin. Ja kun se on arkikieltä, ajatus tulee esiin vaikka ei kieli täydellistä olisikaan.

Tekstin pituudesta voi olla montaa mieltä. Lyhyessä tekstissä ei oikeastaan ehdi sanoa mitään olennaista. Pitkä teksti taas menee helposti jaaritteluksi tai kokonaisuudesta tulee niin laaja että "tuoreus" alkaa kärsiä. Lehtiartikkelit on hyviä vertailukohtia. Erityisesti sanomalehdissä on paljon eri mittaisia, pääsääntöisesti ammattilaisten kirjoittamia "lyhyempiä" tekstejä.

Kokeile! Kirjoita!

Kiki <3

Toinen Elämä!

Tapahtui lähes 30 vuotta sitten. On perjantai 2.2.1990. Istun arvokkaimmassa ekasta avioerosta mulle jääneessä omaisuudessa. Olin juuri teettänyt halpaan käytettyyn autoon koneremontin, joka maksoi lähes parin kuukauden palkan. Auto on täynnä tavaraa. Vänkärin penkilläkin on muuttotavaroita. Pari kaveria tulee Toyota LiteAcella perässä. Sekin on takaosastaan täynnä. Enimmäkseen huonekaluja. Muuta en omista. Liikautan sormeani. Vanhan viininpunaisen Saab 99:n vilkku alkaa raksuttaa oikealle. Nousemme moottoritieltä pois ja käännymme itään risteyksessä, jonka opin myöhemmin tuntemaan Kallinkankaan liittymänä. Risteyksessä lukee Rovaniemi. Maa on musta ja vettä sataa. Keskellä talvea! Pimiä on ku mörön perseessä.

Kun tulen reilun tunnin päästä Rovaniemen kaupungin eteläreunan valoihin, ensimmäinen ajatukseni on: Olen tullut kotiin! Maassa on märkää lunta yllättävän vähän. Olin odottanut talvisempaa maisemaa. Käännyn ekasta huoltoaseman risteyksestä ja jatkan Pappilantietä eteenpäin, kohti ensimmäistä Rovaniemen kotiani. Se on omakotitalon päätyhuoneisto Korvanniemessä. Pari huonetta, keittokomero ja vessa. Tajuan vasta myöhemmin mille "miljoonaperälle" mie muutin. Siitä kämpästä alkoi toinen elämäni. Avioeropäätöskin tuli vasta perässä Rovaniemelle kun olin juuri eronnut Kokkolassa. Ensimmäisenä keväänä katselin lumoutuneena olohuoneen ikkunasta kun Kemijoki purki jäitään. Meren rannalta muuttaneelle iso joki oli uusi elementti. Virtaavaa vettä. Paljon! Vuosien varrella opin ymmärtämään myös osan siitä tunteesta, mitä tuo Suuri Joki merkitsee niille, jotka sen rannoilla ovat syntyneet. Mie kaipaan merta vieläkin. Pian 30 vuoden jälkeen sen tuoksu tuntuu edelleen sieraimissa kun vain ajattelen meriveden roiskumista kasvoille syysmyrskyssä veneillessä.

Ensimmäisenä Rovaniemen vuotenani tapahtui paljon ja äkkiä. Tulin töhin silloiseen Rovaniemen Kantakrouviin tarjoilijaksi. "Kantis" oli suosittu vauhdinotto- ja illanviettopaikka siihen aikaan. Illan aikana väkeä tungeksi baarissa välillä riesaksi asti. Viikollakin oli jono ulkona. Kaupunki oli minulle uusi. Työympäristö oli uusi. Ihan puskista tulin tarjoilijaksi. Vilkas nappisilmä sai baarista pian hyvänpäiväntuttuja pilvin pimein. Ystäväpiirini laajeni räjähdysmäisesti. Rovaniemellä oli ihan eri meininki ihmisten avoimuudessa kuin mihin olin Keski-Pohjanmaalla Kokkolassa tottunut! Vientiäkin tuntui olevan. Ainakin seuraelämä tuntui sujuvan helpommin kuin aiemmin Kokkolassa. En ala tarkemmin erittelemään mutta melko reipasta elämää mie elin sen kevään ja kesän.

Parin ekan vuoden aikana oli lyhyitä suhteita ja pari vähän pitempää. Nekin sitten päättyivät eri syistä. Myös asunto vaihtui moneen kertaan. Siinä tuli samalla kaupunki tutummaksi. Korvanniemi, Pullinpuoli, keskusta, Ounasrinne, kolmas kaupunginosa jne. Työpaikatkin vaihtuivat. Ydinkeskustaan avattiin uusia baareja keskioluen uuden tulemisen myötä ("keskioluen anniskelupaikkojen lisäykseen vaikutti vuonna 1992 tehty majoitus- ja ravitsemisasetuksen muutos, joka helpotti myyntioikeuksien saantia ja paransi kahviloiden kilpailuasemaa"). Keskikaljakuppiloita syntyi kuin sieniä sateella! Kantis menetti romahdusmaisesti "vauhtia ottavat" asiakkaat. Keskustan lähempänä olevista paikoista oli helpompi hypätä toiseen vieressä olevaan baariin tai loppuillaksi yökerhoon. Hintakilpailukin lienee tehnyt osansa? Kantikseen palkattiin käsittääkseni ihan erikseen ravintolapäällikkö, jonka tärkein tehtävä taisi olla saada liiat työntekijät ulos? Kaikkea kytättiin suurennuslasin kanssa. Ymmärrettävästi tästä uudesta pomosta ei kovin pidetty ja hän häipyi sitten kun homma oli hoidettu. Jostain etelästä se tuli ja sinne se katosi jälkiä jättämättä. Tein vielä jonkin aikaa töitä ravintoloissa ja olin mm. yksi Ounasrinteen Pub Huppelin ensimmäisistä työntekijöistä. Miekin sitä baaria olin avaamassa. Kaksi rengasta meni Saabista ku kaikki ei tykänny siitä että kaljaa ei myyty ihan rajoituksetta. No, olin tyytyväinen että se puukko ei uponnut minuun.

Baariaikoina tapahtui yksi merkittävimmistä asioista elämässäni. Huppeli meni kiinni sen verran aikaisin että sieltä ehti vielä parille tuopposelle yökerhoon jos mieli teki. Sinä iltana teki. Hain tuopin - ja kun seurankipeäkin olin - menin tanssimaan. Tanssilattialla suora puheeni herätti lähinnä hilpeyttä ja vein ekan tanssikumppanini takaisin ystävänsä luo olettaen etten häntä enää tapaisi. Toisin kävi. Kun Doris meni kiinni, törmäsimme toisiimme ulko-ovella. "No, löytyikö kaveria"? - No ei, mie käppäilen tästä kämpille itteni viereen. Meillä oli osittain sama matka. Käveltiin siinä ja juteltiin niitä näitä. Mulla ei ollu kiirettä joten kävelin mukana hänen asuntonsa kautta. Saattelin kotiin. Siellä ulko-oven vieressä oli penkki. Siihen istahdettiin juttelemaan. Kun aurinko jo nousi, mentiin sisälle juomaan aamuteet. Siitä se ajatus sitte lähti. Yksi lapsi hänellä oli ennestään. Neljä tehtiin lisää. Työvuoron päätteeksi olin tavannut lasteni äidin.

Seuraavan talven ja kevään työkuviot olivat repaleiset. Ehdin olla keväällä 1993 kuukauden työttömänäkin. Loppukeväästä menin kenttämyyjäksi paikalliseen kopiolaitokseen. Seuraavana syksynä verottaja haki yhtiön konkurssiin. Mulla oli siintänyt mielessä oma yritys jo vuosia. Kun pesänhoitaja kysyi haluaisiko joku jatkaa toimintaa, nostin käteni pystyyn. Ensimmäinen lasku KL-Kopio Oy:n lukuun kirjattiin 16.12.1993. Yhtiö tulisi elättämään itseni ja perheeni yli kaksi vuosikymmentä! Muutama  kuukausi aikaisemmin olin kuullut uutisen, että jos kaikki menee normaalisti, minusta tulisi isä seuraavana kesänä. Työmotivaatiosta puhutaan paljon. Mie tiedän miltä se tuntuu! Virtaa riitti ja sain kammettua romun konkurssipesän uuteen nousuun.

Aluksi asuttiin vuokralla. Parissakin asunnossa. Kun lapsia oli kolme, ostettiin keskustasta osake ja muutettiin siihen. Mie tein töitä ja käytännössä elätin perheen. Lasten äiti hoiti muksut ja kodin. Talous oli parhaimmillaan sen verran vakaa että meillä oli jopa kotiapulainen silloin kun nuorimmat muksut (ikäero 1,7 v) olivat molemmat vaippaiässä. Silloin oli kädet täynnä. Pitkään. Muutama vuosi asuttiin keskustassa. Sitte alkoi haluttamaan omaa taloa. Se rakennettiin lopulta Paavalniemeen kunnan tontille. Tehtiin reilun kokoinen talo. Siihen mahtui vielä kaksi lasta lisää. Ja taas oli kädet täynnä!

Seuraavat vuodet olivat monessakin suhteessa siihen astisen elämäni upeinta aikaa. Minulla oli iso perhe, perusterveet lapset, oma vakavarainen yritys, omakotitalo ja talous sen verran vakaalla pohjalla että saatoimme koko perhe tehdä yhden tai kaksi pientä lomareissuakin vuosittain. Elin perheelleni. Totaalisesti. Samoin lasteni äiti. Kahdestaan ei käyty missään noin kymmeneen vuoteen. Aina oltiin lasten kans. Jos nyt jossain teatterissa kävästiin niin pikapikaa takas kotiin lasten luo. Ravintola-aikoina tulleet monet hyvänpäiväntutut katosivat enemmän tai vähemmän elämästäni. Rovaniemelle tuli lukuisia uusia ravintoloita joihin en ehtinyt edes käymään. Ensimmäisinä Rovaniemen vuosinani kävin kämpillä vain nukkumassa. Nyt olin kotona aina. Koska elämäni oli siellä. Koko elämäni. Tai niin luulin!

Kun lapset kasvoivat ja alkoi olla aikaa jo vähän ajatella itseäänkin, ne alkoivat. Unet. Mieleni jotenkin kuohui ja ulkoisen kuoren alla joku möyrysi. Unet liittyivät yhä selvemmin naisellisuuteen ja naiseuden ilmentämiseen. Kesti kuukausia ennenkuin aloin tosissani ihmettelemään asiaa. Vuonna 2009 internet oli jo melko laaja tiedonhankinnan kanava. Aloin etsimään vastauksia netistä. Unet ja mielikuvat olivat sen verran "outoja" etten aluksi halunnut kertoa niistä kenellekään. Kukaan ei voisi ymmärtää minua. Ei kukaan. Olin ainoa. Mielestäni. Sitten, syksyllä 2009, olin taas nähnyt kummallisen unen ja pengoin nettiä. Tuossa jotain, linkki tuonne, sieltä sinne, tänne jne. Kunnes: Puuteri! Olin osunut transfeminiinien vertaistukifoorumille joka oli osittain avoin. Kaikki mitä luin, oli kuin olisin omasta päästäni sinne pudottanut. Joku muukin näytti ajattelevan samoin kuin mie! Foorumilla oli myös pari sellaista otsikkoa, mielenkiintoisen kuuloisia, joita lukemaan päästäkseen piti kirjautua ensin foorumin käyttäjäksi. Muutaman päivän miettimisen jälkeen se sitten tapahtui. Kirjauduin Puuteriin nimellä, josta myöhemmin - paljon nopeammin kuin osasin kuvitella - tuli myös virallinen nimeni. Kirsi syntyi 26.10.2009. Kaksi päivää toisten kirjoittamia syvällisempiä tekstejä luettuani pääni räjähti. Kaikki meni uusiksi.

Kaikki.

Ensimmäiset päivät - viikot oikeastaan - olin shokissa. Mitä enemmän foorumiin tutustuin, sen syvemmin tajusin mitä kaikkea tämä tulisi merkitsemään! Olin koko ikäni pitänyt itseäni kummajaisena ja nyt kaikki oli aukeamassa. Vihdoin! Viidenkympin kynnyksellä. Pian kävi myös selväksi että tämä oli nyt avattava ja kerrottava jollekin. Tärkeillekin. Tärkeimmällekin. Lasteni äiti. Minulla meni päiväkausia aikaa muotoilla kirje vaimolleni. Kun sitten viimein sain sen lähetettyä - pakon edessä - lopputulos oli odotettu. Kun transihmisyys tulee esiin parisuhteessa - puskista - suhde yleensä päättyy. Kahden raskaan miettimisvuoden jälkeen mekin sitten päädyimme siihen. Lusikat meni jakoon. Lasten äiti vaihtoi osoitetta lähes tarkalleen kaksi vuotta siitä kun oma pääni räjähti. Hyvin pian lapsetkin saivat sitten tiedon isän transihmisyydestä. Siitä alkoi uuden elämän opettelu. Ihan uuden! Kaikille. Itse tulin seuraavina vuosina käyttämään merkittävästi aikaa ja henkistä energiaa uuteen minääni: Ei Kimmo, vaan Kirsi! Tai jotain? Transsukupuolisuusdiagnoosi tuli huhtikuussa 2015. Hormonikorvaushoito aloitettiin elokuussa 2015. Juridinen sukupuoli vahvistettiin naiseksi lokakuussa 2016. Lähes tasan 7 vuotta pääni "räjähdyksen" jälkeen.

Kun alkoi vaikuttaa selvältä, että Lapista en enää hellua löydä, piti keksiä muuta rapsutettavaa. Tarkkailin yksin eläviä ystäviäni. Lemmikkien kanssa elävät tuntuivat olevan tyytyväisempiä kuin ihan yksin kotonaan olevat. Lemmikeistä koira vaikutti lupaavimmalta. Yhden talven ajan mietiskelin rotua. Seurakoira ilman muuta. Metsästystä yritin jo murkkuna. Ei syttynyt. Siis seurakoira. Ystävättäreni hurmaava bichonlauma meinasi sokeuttaa minut yhteen rotuun. Sattumien summana päädyin sitten toiseen seurakoirarotuun. Turkkikoira sekin. Aprikoosi keskikokoinen villakoira Rippe tuli elämääni kesällä 2014. Jo ensimmäisen vuoden aikana kävi selväksi että kaveri sille pitää saada. Seuraavana vuonna tuli ruskea Kiri. Nämähän on mukavia! Lisää! Minulla oli jo punainen pentu varattuna toisesta kennelistä kun näin kuvan Rippen ja Kirin kasvattajan uutisivirrassa. Valkoinen Neppu haki uutta kotia. Tervetuloa! Kaksi vuotta sitten, joulukuussa 2016, laumaani tuli kolmas villakoira. Nyt on hyvä. Toistaiseksi. Ehkä niitä vielä lisää tulee? Se punainen, harmaa ja musta vielä puuttuu!

Toisen elämäni viimeiset pari vuotta ovat olleet raskaita. Samalla kun minun on pitänyt hahmottaa itseni kokonaan uudestaan - myös suhteessa ympäristööni - on pitänyt miettiä mitä teen talolle ja tavaroille? Yhtiökin kaipasi vähän isompaa saneerausta. Kun lapset vanhimmasta päästä olivat jo muuttaneet pois, omilleen, tilaa oli omakotitalossa riesaksi asti ja entisestä kodista alkoi tulla taakka sekä fyysisesti että henkisesti. Mie olin ainoa aikuinen isossa omakotikiinteistössä monta vuotta. Sen hoitaminen yrittäjävastuun ja kaiken muun "hässäkän" päälle oli liikaa. Minulla kesti vuosia tajuta se. Transprosessiin liittyi sen verran tapaamisia psykologien, psykiatrien ja muiden mielenterveyden ammattilaisten kanssa, että kynnykseni hakea apua oli merkittävästi madaltunut. Siinä vaiheessa kun keskiolutta alkoi mennä säännöllisesti yli laatikollinen, pahimmillaan jopa lähes kaksi laatikkoa viikossa "kestovitutukseen", hakeuduin A-klinikalle. Siellä alettiin sitten purkamaan sitä vyyhteä, mikä pääni sisään oli takkuuntunut. Siitäkin on nyt jo yli vuosi. Edelleen käyn siellä. Firma on myyty. Talo on myyty. Asun nyt vuokralla upeiden ulkoilumahdollisuuksien vieressä. Täällä minulla, nuorimmalla lapsellani ja kolmella villakoirallani on hyvä olla. Painon nousu on pysähtynyt. Oikeastaan jo lähtenyt putoamaan. Vielä on paljon jäljellä! Mättöpuudutus on pikkuhiljaa taipumassa terveelliseksi ruokavalioksi ja uudeksi elämäksi. Alan itsekin uskoa että selviän hengissä tästä Toisesta Elämästä. Siihen Kolmanteen!

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen minulle rakkaassa paikassa. Asuntovaunullani Tervolan Ryynäsenniemessä. Mitä enemmän mie vietän vaunussa aikaa, sen vakuuttuneemmaksi tulen, että se on joskus vakinainen, ainoa asuntoni. Viimeistelin tämän tekstin toisessa kodissani. Yllättävän pian rakkaaksi tulleessa Nivavaarassa, vuokrarivarikolmiossa. Muutin tähän uuteen omaan kotiini syyskuun lopulla 2018. Nyt kun tavarat alkavat olla jokseenkin paikallaan ja arki jo vähän muotoutunut, voin sanoa että Kolmas Elämäni on alkanut! Siitä kerron sitten muissa teksteissäni. Yksityiskohtia tulee jatkossa varmaan olemaan enemmän kun ei tartte 30 vuotta käsitellä kerralla!

Ollaanpa jonakin!

Kiki <3

Ensimmäinen Elämä!

Voidakseen elää Kolmatta Elämää, on elettävä pari ennen sitä. Tämä kirjoitus kertoo - lyhyesti -  pääpiirteittäin, ensimmäisestä elämästäni.

Synnyin sydäntalvella 1960 Kokkolassa. Tammikuussa. Silloisessa Libeckin sairaalassa. Sielä "kaupungissa". Mun koti oli "Pihilajassa". Ykspihlajassa. Se on Kokkolan syväsatama ja teollisuuskaupunginosa. Työläiskortteli. Ykspihlaja oli tuolloin vilkas ja tiivis yhteisö. Taitaa olla sitä kyllä edelleen? Mun koti sijaitsi "Kakaravaarassa". Ihan siinä keskellä kylää. Iltaruskontiellä. Siellä tien päässä oikeesti ruskotti usein. Siitä nimi. Niin keskellä kylää se oli että tien toiselle puolelle rakennettiin kirkkokin 60-luvun lopulla. Ei me sinne kauheesti ehditty.

Muksuna laukottiin satamassa. Silloin suursatamat oli kaikille vapaata aluetta kulkea. Laivoja tuli ja laivoja meni. Seassa kulki kaikenlaista väkeä. Sataman työntekijöitä, merimiehiä (joo, silloin merimiehet oli miehiä), uteliaita, huoria. Ja sitte meitä muksuja. Laivoihin kiikuttiin sisälle asti ku se oli jännää ja haluttiin nähdä. Yksi tapaus on erityisesti jäänyt mieleen. Kaverilla oli "salmiakkiaski" mukana ja mentiin katsomaan yhden merimiehen marakattia siellä kannella. Joo, siitä "kaijalta" me se nähtiin ja kun se vinkkas meitä tulemaan peremmälle niin mehän mentiin! Siinä ku sitä marakattia ihasteltiin niin se nappas kaverin karkkiaskin käpäliinsä ja TARJOS siitä kaikille! Se marakatti. Hauska hetki. Se merimieskin oli ihan kiva. Ei me samaa kieltä puhuttu mutta hyvin pärjättiin.

Edellinen tapahtui sinä aikana kun vielä oltiin lapsia omastakin mielestä. Myöhemmin, murkkuiässä, laivalla käynnit muuttivat muotoaan. Sieltä haettiin viskiä ja pornokortteja! Eihän niitä kaupasta saanu vielä Suomessa. Niitä kortteja. Viskiä toki myytiin mutta ei sen ikäisille. Ellei sitte sattunu olemaan sopivia suhteita? No, niitähän meillä kyllä oli muttaku laivasta sai puolet halvemmalla. Ne kortitkin.

Kun olin "vähän toisella kymmenellä", musiikki tuli elämääni. Jäädäkseen. Isä soitti tanssiorkesterissa vuosikausia ja todennäköisesti synnytti jonkun kipinän? Tai sitte se paloi jo kun synnyin? Aloitin huilunsoiton ja liityin murrosiän kynnyksellä elämäni ensimmäiseen kuoroon. Siitä lähtien musiikki on minua kantanut. Ja kantaa edelleen. Olen soittanut ja/tai laulanut puhallinorkesterissa, kamariorkesterissa, sinfoniaorkesterissa, nuorisobändissä, jazzbändissä, teatterissa, poikakuorossa, mieskuorossa, kamarikuorossa ja ihan vaan itekseni kitaran kanssa. Ja nykyisin karaokea. Aina se on yhtä kivaa!

Kun rippikoulu oli naurettu läpi ja alettiin lähestymään aikuisuutta, monenlaista jännää tapahtui siinäkin vaiheessa. Satamassa oppi elämään vähän "ronskisti". Kaikenlainen hienostelu oli enemmänkin häpeä kuin kunniaksi. Murkkuiän ja aikuisuuden välimaastossa elämää tuli nähtyä jo monesta näkökulmasta. Koulut kävin jokseenkin normaalisti. Lähdin mie lukioonkin. Kun kaikki muutkin sisarukset oli menneet. Kirjoitin been paperit. Kroonistunut angiina tuli sairastettua tuolloin ja tulokset oli sen mukaisia. No, oli sielä kivaakin. Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen menin hetkeksi tehtaaseen töihin. Sitte inttiin. Ei ollu mun laji.

Ajokortin kuitenkin sain aikanaan ja sitten tuli kaikenlaisia seikkailuja "isojen poikien" kuskina. Pisin "keikka" oli Kokkolasta Turkuun. Käytiin "hovissa" (Hovioikeus). Ne oli kyllä ihan oikeesti isoja sällejä. Fyysisestikin. Sellaisia sadan kilon kahta puolta. Parimetrisiä. Ei niitten kans tarttenu pelätä. Hyvin pitivät huolta kuskista. Koskaan ei ollu nälkä. Kaikkea järjestyi. Juotavaa, syötävää, naitavaa. Se tippuri ois saanu jäädä saamatta. Yksi ilkeimpiä tauteja mitä olen sairastanu. Ei kannata kadehtia.

Kun lapsuus ja nuoruus oli lusittu, tuli aika itsenäistyä. Muutin "kaupunkiin". Hellukin siinä asettui kylkeen jossain vaiheessa. Asuttiin omaa kotia kaupungissa. Siistiä! Kunnes isä sai päähänsä lähteä vielä "komennukselle". Venäjälle. Uralin taakse. Norilskiin. Sielä oli venäläisillä järisyttävä nikkelilöytö ja suomalaiset oli valittu rakentamaan se tehdas. Mun iskä lähti sinne asennusvalvojaksi. Äiti meni mukaan. Mie palasin kotitalooni sitä hoitamaan. Tai no, asumaan. Talo hoidettiin enemmän yhteistyössä velipojan kanssa. Veli asuu edelleen Pihilajassa.

Kun isä ja äiti palasivat komennusreissuilta (Venäjä, Bulgaria, Turkki), miekin olin jo ehtinyt naimisiin ja asuttiin taas omillaan. "Porukat" oli takas kotona Pihilajassa. Me asuttiin kaupungissa. Perheen perustaminen ei oikein syttynyt. Kumpikaan ei tainnut tietää mikä tökki? Joku vaan. Lopulta erottiin lapsettomana. Avioliittomme aikana olin joitakin kertoja ilmaissut vaimolleni että "vois olla kiva asua jossain muualla". Ei me haluttu. Sitte ku oltiin erottu, ei mun tarvinu enää kysyä. Mie halusin. Ja lähdin.

Helmikuussa 1990 muutin Rovaniemelle. Siitä alkoi toinen - tähän mennessä rikkain - elämäni. Siitä kerron sitten kun taas ehdin. Kiitos kun jaksoit tänne asti lukea. Mulla ainakin oli kivaa! Ehkä mie opin vielä kirjoittamaankin? Tämä oli vähän sekava setti. Johtuu varmaan osittain myös siitä että olen juuri myynyt oman yritykseni ja talostakin on vaan kauppakirjat tekemättä. On ollu vähän tuulista!

Päivääkään en vaihtaisi pois. Ja olen hyvin utelias tulevaisuuteni suhteen. Kun on kokenut sen mitä mie jo tähän mennessä, sitä on helppo uskoa että MITÄ VAAN voi vielä tapahtua!

Kiki <3