Joo! Miepä kirjoitan. Pieni hetki... Eiku, hetkinen! Tuleeko siihen pilkku?
Niinpä. Ajatus kirjan kirjoittamisesta kiehtoo yhä useampaa. Ja yhä useampi ei osaa ilmaista itseään kirjallisesti edes somessa. Huono yhtälö. Silti. Joku niitä kirjoja haluaa lukea joten pakko niitä jonkun on kirjoittaakin! Multa ainakin on pyydetty jo useampaa!
Mie oon aina ollu huono lukemaan. Oon käsillä tekijä. No, kirjathan kirjoitetaan käsin. Nykyään toki tietokoneen avustuksella mutta kuitenkin. Sormet soutaa ja sanat soljuu...
En ole koskaan kirjoittanut kirjaa joten mulla ei oo hajuakaan miten se tapahtuu? Oikeastaan kaikki, mitä elämässäni olen tehnyt, on sellaista mitä en ole koskaan tehnyt ennen sitä ensimmäistä kertaa. Ja hyvä on tullut! En siis ole kauheen huolissani. Halu. Se on tärkein. Halu. Siis se oikea halu. Kun haluat jotain, se jokin on oikeastaan jo olemassa mutta ei vain ole tullut vielä esiin. Niinku Kirsi minussa. Halusin. En vain tiennyt mitä? Sitten Kirsi "ilmoitti" että "mie tuun nyt täältä". Loppu on historiaa. Ainakin omaa historiaani.
Mie siis kirjoitan kirjan. Ilmeisesti! Mitenkähän se alkais....
”Tyttöni mun”
Auts!
Terävä kivi pisti Lauria ikävästi polveen. Lauri konttasi ystävänsä Heikin hiekkaisella pihamaalla. Hänen suupielessään oli valkoista vaahtoa.
Lauri oli viisivuotias mutta osasi päristää suutaan pikkuautoleikissä vähintään yhtä hyvin kuin pari vuotta vanhempi ja enemmän kuin päätään pidempi Heikki. Ikä- ja kokoerostaan huolimatta pojat tulivat hyvin toimeen keskenään ja leikkivät usein yhdessä. Nytkin autotiet oli suunniteltu ja toteutettu hyvässä yhteisymmärryksessä ja autokilpailu oli kiihkeimmillään. Pikkuautoja pukattiin koukistetulla sormella eteenpäin vuorotellen. Jos auto suistui ulos radalta, piti palata takaisin edelliseen sijaintiin. Se oli sääntö. Yhdessä sovittu. Se, kumpi ensin pääsi maaliin asti, oli tietenkin voittaja. Kyse oli tekniikkalajista. Voimalla ei pärjännyt. Piti taktikoida ja olla sopivan rohkea. Sillä pärjäsi. Koskaan pojilla ei tullut pahaa mieltä riippumatta siitä kumpi voitti. Yhdessä oli kivaa. Se oli pääasia.
– Syömään! Heikin äidin ystävällinen mutta vaativa ääni keskeytti poikien touhut. Autot kerättiin kasaan ja pölyt pyyhittiin housunlahkeista. Heikin vanavedessä Lauri lähti myös kotiaan kohti. Kotonakin äiti jo varmaan odotteli. Isä ei ollut kotona. Oli paljon iltoja poissa kun teki kahta työtä elättääkseen perheensä. Päivätyössä oli tehtaassa ja illat soitti lavoilla. Tuli aina niin myöhään kotiin että Lauri oli jo nukkumassa. Aamulla taas lähti tehtaaseen ennen kuin Lauri heräsi.
Kun Lauri tuli Heikin pihalta soratielle, hän näki tytöt. Lähitalon kaksostytöt lykkäsivät nukenvaunuja tietä pitkin. Hameenhelmat heiluivat ja pitkissä tummissa hiuksissa oli letit ja niissä värikkäät nauhat. Lauri juoksi tuttujen tyttöjen luo.
– Hei!
– Hei Lauri, tuutko meille?
– En nyt. Mää meen syömään.
Lauri jäi katselemaan kun tytöt jatkoivat kävelyään kotipihaansa kohti. Jokin tyttöjen olemuksessa kiinnosti Lauria erityisesti. Nättejä tummahiuksisia tyttöjä! Onko tuo nyt kumma? Vilkkaalta pojalta! Hän ei oikein osannut määritellä sitä, mutta jostain kumman syystä hän oli myös vähän kateellinen tytöille heidän hameistaan ja pitkistä hiuksistaan. Ajatus häipyi tuulen mukaan ja tottuneesti Lauri lähti oikaisemaan pihojen läpi omaa kotiaan kohti. Vilkaisu naapurin pihalle ettei isäntä nähnyt ja sitten aidasta kiinni ja hyppy yli. Juoksujalkaa pihan poikki kotipihalle ja sisälle.
---
To be continued....
